Sieniproteiini Pekilo – Tavoitteena poistaa nälkä maailmasta

Kuuntelu juttu

Getting your Trinity Audio player ready...

Teksti Kalevi Rantanen, kuvat Enifer

Pekilo-proteiinin taustalla on yksittäisen biokemistin oivallus 1960-luvulta. Unelmana oli nälän poistaminen maailmasta. Ehkä jo parin vuoden päästä ihmiset saavat lautasilleen lihankorviketta, jossa on käytetty tehtaassa kasvatettua sieniproteiinia.

Kirkkonummella on käynnissä iso rakennushanke. Sinne nousee ainutlaatuinen tuotantolaitos, joka pyrkii vastaamaan tulevaisuuden ruoantuotannon haasteisiin fermentointiteknologian avulla. Kun tehdas valmistuu, se tuottaa sieniproteiinia teollisuuden sivuvirroista. Sivuvirta voi olla esimerkiksi meijerin ylijäämälaktoosia tai biopolttoainetehtaan jätettä.

Tehdashankkeen takana on VTT:n tutkijoiden perustama yritys Enifer.

Solumaataloudessa on useita startupeja, jotka suunnittelevat raaka-aineidensa tehdasmaista tuotantoa. Yleensä teknologioita on testattu laboratoriossa, ja rahoitusta haetaan teollisiin pilotteihin. Tuskin mikään uusista yrityksistä pystyy viittaamaan kokemukseen teollisesta tuotannosta. Paitsi vuonna 2020 perustettu Enifer.

Siksi voimme puhua poikkeuksellisen lupaavasta startupista solumaatalouden kehittäjien joukossa.

Jotakin poikkeuksellista oli myös Eniferin viime vuonna järjestämässä maistelutilaisuudessa, jossa esiteltiin PEKILO®-proteiinia sisältäviä herkkuja.

Tilaisuudessa oli paikalla kunniavieraita Pekilo-proteiinin varhaisesta historiasta. Matti Lehtomäki, Jarmo Jalonen ja Jouko Hautala olivat kehittämässä ja käynnistämässä Pekilon tuotantoa jo 1970- ja 1980-luvuilla.

He edustavat joukkoa monen alan tutkijoita, jotka viime vuosisadalla rakensivat perustan tämän päivän työlle.

”Sienirihmastoa oli hankala prosessoida.”

Jäteliemessä kasvanut sieni innosti alkuun

Kaikki alkoi vuonna 1963. Metsäteollisuuden tutkimusyhtiön eli Oy Keskuslaboratorio Ab:n biokemisti Otto Gadd kiinnitti huomiota sulfiittiselluloosatehtaan jäteliemessä kasvaneeseen sieneen, joka otettiin laboratoriolle jatkotutkimuksiin.

Sienen ympärille käynnistettiin kaksivuotinen tutkimushanke, jonka sellu- ja paperiyritykset rahoittivat. Tavoitteena oli mullistaa ruoantuotanto ja samalla puhdistaa sulfiittisellutehtaiden jätevesiä. Sieni tuottaisi proteiinia tehtaan jäteliemestä.

Sienirihmasto pystyttiin erottamaan sellusta suodattamalla. Vuonna 1965 tutkimus jatkui kauppa- ja teollisuusministeriön hankkeessa.

Tavoitteena oli samalla puhdistaa sulfiittisellutehtaiden jätevesiä.

Kemian teknologian insinööri Ralf Lundell tuli mukaan tutkimukseen vuonna 1966. Alussa hän oli projektin ainoa työntekijä.

Hän muistelee kehitystyön alkuvaiheita: ”Sienet kasvattivat pitkiä rihmoja. Rihmastoa oli hankala prosessoida.”

Teollista kokemusta oli rehuhiivatehtaista, mutta ne hyödynsivät yksisoluisia otuksia.

Mikrobiologian osaamista tuli mukaan, kun Keskuslaboratorion tutkija Harry Williamson liittyi työryhmään. Keskuslaboratoriolla oli ennestään kosketusta mikrobiologiaan.

Mikrobit ja paperi näyttävät ulkopuolisesta hyvin eri asioilta, mutta sellun ja paperin tuotannossa insinöörit joutuvat kamppailemaan prosessilaitteita likaavien limojen kanssa. Sieniproteiinikaan ei silloin näyttänyt aivan oudolta tutkimuskohteelta.

Pekilo-pullaa laboratorion työntekijöille

Kun tutkijat olivat saaneet sienen kasvamaan laboratoriokoon fermentorissa, vastaan tuli monia teollisen tuotannon ongelmia. Yksi tavoite oli saada aikaan jatkuva prosessi, joka olisi skaalattavissa teolliseen mittakaavaan. Tarvittiin laite, johon syötetään sisään nestettä ja toisesta päästä tulee ulos proteiinimassaa tasaisena virtana.

”Ei onnistu”, sanoivat VTT:n ja Helsingin yliopiston mikrobiologian laitoksen asiantuntijat. Vallitsevan tiedon mukaan sienirihmastoa oli mahdotonta prosessoida jatkuvasti.

Varoituksista huolimatta Lundell ja hänen työtoverinsa yrittivät. Vuonna 1968 he onnistuivat toteuttamaan jatkuvan prosessin.

Prosessi oli vielä saatava tarpeeksi tehokkaaksi ja turvalliseksi. Sieni ei saanut tuottaa myrkkyjä.

”Tutkimme tuhatta eri mikrobia petrimaljassa ja sitten ravistelupulloissa”, kertoo Lundell.

”Pekilo-pulla maistui hyvältä. Vain väri oli tavallista tummempi.”

Parhaaksi työjuhdaksi valikoitui sieni nimeltä Paecilomyces variotii. Lundellin esimies Kaj Forss, Gadd, Williamsson ja Lundell patentoivat prosessin vuonna 1970. Tuotteelle keksittiin kauppanimi PEKILO.

Prosessissa syntynyttä proteiinimassaa tarjottiin sioille, vasikoille ja kaloille. Ne pitivät tuotteesta, ja Hankkija rehunvalmistajana innostui.

Pekilo-proteiinin käyttöä ihmisen ruokiin mietittiin, ja ensimmäisenä sitä pääsivät maistamaan Keskuslaboratorion tutkijat ja työntekijät. Keskuslaboratorion keittiössä Pekilo-proteiinia leivottiin pullien joukkoon.

”Se maistui hyvältä. Väri oli tavallista tummempi”, Lundell sanoo.

Lue myös: Mitäs huomenna syötäisiin? – Sijoittaja Lauri Reuter kertoo reseptinsä

Unelma säilöttiin -80-asteiseen jäähän

Kun tuotantoprosessin pahimmat pulmat oli ratkaistu, edettiin seuraavaan vaiheeseen. Koneenrakentaja Tampella ryhtyi suunnittelemaan ja rakentamaan tuotantolaitoksia. Silloin töihin palkattiin mikrobiologi Matti Lehtomäki.

”Tarvittiin joku, joka ymmärsi, mitä biologit puhuivat”, Lehtomäki arvelee.

Vuonna 1973 Tampella aloitti yhteistyön Yhtyneiden Paperitehtaiden kanssa. Kaupallisesti Pekiloa tuotettiin Jämsänkoskella Yhtyneiden tehtailla 1975–1981 ja Mäntässä G. A. Serlachiuksen tehtailla 1982–1991.

Tehtaat tuottivat proteiinia eläinten rehuksi.

Pekilon sopivuutta ihmisravinnon osaksi tutkittiin ja testattiin menestyksekkäästi. Yhä ajatuksena oli poistaa nälkä maailmasta.

Alkumenestys jäi lyhytaikaiseksi. Sulfiittisellun valmistus lopetettiin. Raaka-aineen saanti vaikeutui.

Muitakin raaka-ainelähteitä oli tarjolla, mutta kun samaan aikaan markkinoille tuli halpaa soijaproteiinia, sieniproteiini hävisi kilpailussa.

VTT:n tutkijat säilyttivät tulevaisuudenuskonsa ja säilöivät sienen –80-celsiusasteen jäähän.

”Jos luontokatoa halutaan torjua tosissaan, soijaviljelmille jää yhä vähemmän tilaa.”

Vuonna 2017 koitti aika herättää jäädytetty sieni unestaan. Maailmantilanne oli muuttunut. Jos luontokatoa halutaan torjua tosissaan, soijaviljelmille jää yhä vähemmän tilaa.

VTT:n yrityshautomossa alettiin kehittää jätevirtoihin perustuvaa proteiinituotantoa siitä, mihin se vuosikymmeniä sitten jäi. Enifer perustettiin kaupallistamaan Pekilon teknologiaa uudelleen.

”Työ viime vuosisadalla on auttanut paljon. Kokemus kaupallisesta tuotannosta tuo uskottavuutta. Tehtaan suunnittelua on helpottanut tieto siitä, mikä toimii ja mikä ei”, kertoo toimitusjohtaja Simo Ellilä.

Lue myös: Solumaatalous nousuun – 8 keinoa lisätä vauhtia ja rahaa

Tulevatko Pekilo-tuotteet kauppojen hyllyille 2026?

Innovatiivista fermentaatioteknologiaa hyödyntävän tehtaan kustannusarvio on 33 miljoonaa euroa. Rakentaminen Kirkkonummen Kantvikiin on alkanut syksyllä 2024. Automaatiojärjestelmä saadaan asennettua ja testattua vuoden 2025 loppuun mennessä. Tuotannon käynnistyminen alkaa vuoden 2026 alussa.

Pekilon valmistusprosessilla on alhainen hiilijalanjälki, sekä maan- ja vedenkäyttö, mikä tekee siitä kestävän kehityksen mukaisen vaihtoehdon eläin- ja kasviproteiineille.

Lopputuote on laadukas mykoproteiinijauhe, jota voidaan hyödyntää esimerkiksi jugurtissa, muroissa ja lihankorvikkeissa.

Enifer haki tuotteelleen uuselintarvikelupaa vuoden 2024 aikana ja uskoo saavansa luvan myydä tuotetta kuluttajatuotteissa vuoden 2026 aikana.

Lähteet: Pekiloproteiinin historiasta kertoivat Matti Lehtomäki, Jarmo Jalonen, Jouko Hautala ja Ralf Lundell. Lähteenä myös Eniferin historiikki.

Kirjoittaja: Kalevi Rantanen on erityisesti tekniikkaan ja luonnontieteisiin erikoistunut tiedetoimittaja.

Lue myös:

VTT näkee timoteissa ja apilassa ainesta ihmisravinnoksi

Miksi syömme vain muutamaa ruoka-ainesta, kun tarjolla olisi yli 70 000 syötävää kasvia?

”Sienet ovat aliarvostettuja arjen sankareita”