Teksti Miia Mäntymäki, kuva Pia Inberg
”Meidän on varmistettava, että tieteen huipulla on tilaa myös muille kuin miehille”, Kemian seurojen puheenjohtaja Miia Mäntymäki kirjoittaa.
Lokakuu on luonnontieteilijöille jännittävää aikaa. Kuuma kysymys on, ketkä nappaavat tiedemaailman arvostetuimmat tunnustukset eli Nobel-palkinnot.
Tänä vuonna kemian Nobel-palkinto meni ilahduttavasti perinteisen kemian tutkijoille. Susumu Kitagawa, Richard Robson ja Omar M. Yaghi ovat tutkineet MOF-rakenteita, joiden suuret huokoset mahdollistavat esimerkiksi kaasujen varastoinnin kiinteän materiaalin sisään.
Ensimmäinen kemian Nobel-palkinto jaettiin jo 1901. Palkittuja tutkijoita on nyt tasan 200.
Heidän joukossaan on vain kahdeksan naista, tunnetuimpana Marie Skłodowska-Curie.
Minne muut naiset jäivät?
Vaikka historiankirjoissa usein puhutaan vain suurmiehistä, on väärin olettaa, ettei naisilla ole ollut suurta roolia kemian kehityksen historiassa.
Eräs suosikkiesimerkeistäni on Marie Lavoisier, Antoine Lavoisierin vaimo.
Lavoisierit tekivät tärkeimmät kokeensa yhdessä ja muun muassa todistivat 1700-luvulla vallassa olleen palamiseen liittyvän flogiston-teorian vääräksi.
Laboratoriokokeiden lisäksi Marie käänsi amerikkaisten ja brittiläisten tiedemiesten kirjoituksia puolisolleen ja piirsi kuvitukset tämän julkaisuihin. Hän jatkoi julkaisutyötä miehensä nimissä tämän kuoleman jälkeen.
”Tieteen maailma ei tarjonnut kummoisia mahdollisuuksia itsenäisille naisille.”
TIEDEMAAILMA OLI HYVIN ERILAINEN miehille ja naisille 1700- ja 1800-luvuilla.
Koulutuksen ja tieteentekemisen ovet pysyivät naisilta pitkään suljettuina. Poikkeuksiakin löytyi.
Osallistuin syyskuussa Zürichin yliopistossa tilaisuuteen, jossa Sveitsin tiedeakatemia SCNAT jakoi Zürichin yliopistolle tunnustuksen siitä, että oppilaitoksesta valmistuivat maailman ensimmäiset naispuoliset kemian tohtorit.
Ensimmäinen heistä oli suomalainen Lydia Sesemann, joka työskenteli orgaanisen kemian parissa.
Lydia valmistui vuonna 1874. Hänen väitöskirjaansa kuvattiin muun muassa ”yhdeksi parhaista, joita laitoksellemme on esitelty”.
Lydian ura päättyi tähän.
Maailma ei tarjonnut kummoisia mahdollisuuksia tieteen tekemiselle, ainakaan itsenäisille naisille.
”Kemian professoreiden ryhmässä naisten osuus on merkittävän pieni.”
KEMIA POTEE EDELLEEN niin sanottua vuotavan putken syndroomaa. Royal Society of Chemistryn vuoden 2018 raportti Diversity landscape of the chemical sciences kuvaa tilannetta:
Vaikka kemiassa uusista opiskelijoista lähemmäs 50 prosenttia on naisia, kemian professoreiden ryhmässä naisten osuus on merkittävän pieni.
Sen sijaan fysiikassa aloittavien naisopiskelijoiden ja naisprofessorien suhteelliset määrät ovat paljon lähempänä toisiaan.
Minne kemiaa opiskelevat naiset katoavat, jos he eivät pyri tutkimusryhmien johtajiksi?
On tärkeää varmistaa, etteivät akateemisen tutkimuksen tekemisen rakenteet aiheuta esteitä naisten uratavoitteille.
NÄEN TASA-ARVOTUNNELIN PÄÄSSÄ paljon valoa. Kemia kiinnostaa nuoria naisia. Tulevaisuudessa tästä tutkijajoukosta löytyy varmasti monia Nobel-palkittavia.
Tasa-arvotyötä on jatkettava. Meidän on varmistettava, että tieteen huipulla on tilaa myös muille kuin miehille.
Kirjailija Minna Canth puki ajatuksen sanoiksi erinomaisesti:
”Naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys, vaan ihmiskunnan kysymys”.
