Teksti Mari Kallioinen-Mänttäri
”Kuuluin labratakkisten joukkoon, ja labratöitä tehdessä ehdittiin jutella paljon muutakin kuin kemiantekniikkaa.” Tiedekirjeenvaihtajamme Mari Kallioinen-Mänttäri pohtii, miten tärkeää on kohdata kasvokkain kampuksella.
Monet teekkariajan muistoistani liittyvät laboratoriotöihin. Lukion jälkeen yliopiston laboratoriotilat olivat mieluinen paikka tehdä harjoitustöitä, vaikka kaikki ei aina sujunutkaan odotetusti. Muistan varmaankin lopun ikääni orgaanisen kemian laboratorion tuoksun.
Muistan myös tunteen, kun fuksina käänsin eksikaattorin sitä kantaessani huolimattomasti vinoon. Useamman tunnin työ sakan määrityksessä meni hukkaan, kun kaatuneen upokkaan sisältö valui eksikaattorin sisuksiin.
Näihin muistoihin liittyy myös tunne porukkaan kuulumisesta. Kuuluin labratakkisten joukkoon, ja labratöitä tehdessä ehdittiin jutella paljon muutakin kuin kemiantekniikkaa. Kokemukset labroista yhdistivät meitä, ja porukkana ”kiinnityimme” kampukselle ja osaksi yliopistoyhteisöä.
PARHAAT HETKENI myös yliopistolla työskennellessäni olen viettänyt kampuksella. Ne ovat olleet tilanteita, joissa olemme yhdessä tiimin kanssa ymmärtäneet yhtäkkiä vähän enemmän. Työkavereiden silmissä on näkynyt uuden löytämisen iloa, ja olemme saaneet innostua yhdessä.
Uskon, että nuo huippuhetket tiiminä samassa tilassa veivät meitä aina vähän sen kertaista havaintoamme pidemmälle, sillä ne kasvattivat yhteistä tahtotilaa löytää ja ymmärtää vieläkin enemmän ja vauhdittivat näin edelleen matkaamme eteenpäin.
”Muistan varmaankin lopun ikääni orgaanisen kemian laboratorion tuoksun."
Mielestäni samaa yhteistä tunnetta ei voi saavuttaa
etämoodissa, vaikka työkalut etäilyyn ovatkin varsin toimivia. Jotakin jää puuttumaan, yhteinen kokemus jää laimeammaksi.
Koronan mukanaan tuoma digiloikka ja uusi tapa tehdä työtä etätyömahdollisuuksia hyödyntäen tuntui alkuun varsin tehokkaalta. Nyt koronan jälkeisessä ajassa minussa on herännyt kaipuu siihen, että kokoontuisimme jälleen yhdessä kampuksille kuten ennenkin. Nykyisessä mallissa on toki paljon hyvää vapaudessa, jonka etätyövälineet meille mahdollistavat. Samalla kuitenkin tunne yhteisöön kuulumisesta rapautuu ja nuo hetket, joissa voi aistia koko tiimin innostuksen uuden edessä, jäävät vähiin.
TÄMÄ SAA MIETTIMÄÄN kampuksen merkitystä meille
yliopistolaisille. Se on niin paljon enemmän kuin kauniit pihat ja komeat rakennukset. Kampus syntyy meistä yhdessä, ja kokemus yhteisöllisyydestä on parhaimmillaan kasvotusten tavattaessa. Siksi kampusta ei voi täysin toteuttaa virtuaalisesti.
Siksi toivon korkeakouluelämänkin palaavan enenevässä määrin
lähimoodiin. Uskon, että yhteiset hetket kampuksella mahdollistavat meille kaikille yhdessä enemmän.
Mari Kallioinen-Mänttäri on LUT-yliopiston insinööritieteiden tiedekunnan dekaani.
Lue myös:
Kemiantekniikan osaajia tarvitaan kestävän maailman sankareiksi
