Teksti Markus Lahikainen, kuva Teemu Leinonen
”Ensimmäiset kuukauteni tutkijana olivat kaoottisia. Muistan yhä hetken, kun seisoin laboratoriossa myöhään viikonloppuiltana ja tuijotin uutta epäonnistunutta koesarjaa.”
Koesarjassa mikään ei tuntunut toimivan. Muovinäytteeni eivät kovettuneet ja projektini, jossa yritin saada materiaaleja liikkumaan valoenergian avulla, ei edennyt lainkaan. Olin vasta aloittanut väitöskirjatutkijana ja kysyin itseltäni, mihin oikein olin ryhtynyt.
Tiesin kuitenkin, ettei paluuta ollut. Epäonnistuminen ei ollut vaihtoehto.
En koskaan varsinaisesti suunnitellut tutkijan uraa. Kemian DI-opintojeni aikana minulla ei ollut selkeää käsitystä siitä, mitä haluaisin tehdä valmistumisen jälkeen.
Sattuman kautta päädyin tekemään diplomityöni Arri Priimägin johtamassa Smart Photonic Materials -tutkimusryhmässä. Ryhmä tutkii pehmeitä, valo-ohjattavia materiaaleja ja niiden sovelluksia mm. robotiikassa, fotoniikassa ja biomateriaalitieteissä.
Kun diplomityöni valmistui, Arri kysyi, haluaisinko jatkaa tutkimusta väitöskirjan muodossa. Olin siis ilmeisesti tehnyt jotain oikein.
Suostuin, vaikka en vielä täysin ymmärtänyt, kuinka pitkä ja vaativa matka oli edessä.
”Raha ei ole tämän ammatin moottori.”
Alku oli raskain. Päivät venyivät pitkiksi, kokeet epäonnistuivat kerta toisensa jälkeen ja opin kantapään kautta, mitä itsenäinen tutkimustyö todella on. Jokainen ratkaistu ongelma synnytti kaksi uutta.
Laboratoriossa kului satoja, jopa tuhansia tunteja uusien menetelmien kokeiluun ja hienosäätöön.
En vaihtaisi noita vuosia pois. Juuri vaikeina hetkinä opin, mistä tutkimuksessa pohjimmiltaan on kyse. Se on uuden tiedon löytämistä, usein hitaasti ja välillä kivuliaastikin.
Tutkijan työ vaatii motivaatiota. Raha ei ole tämän ammatin moottori. Palkkani väitöskirjatutkijana oli koulutustasooni nähden vaatimaton, ja moni opiskelukaverini ansaitsi teollisuudessa huomattavasti enemmän.
Mutta tutkija saa jotain, mitä rahalla ei voi ostaa: minulla on mahdollisuus tutkia ilmiöitä, joihin kukaan muu maailmassa ei ole vielä tarttunut.
Tutkimus antaa mahdollisuuden osallistua ongelmien ratkaisemiseen tavalla, joka ulottuu omaa arkea pidemmälle.
Ilmastonmuutos, energiapula ja uusien materiaalien kehitys ovat haasteita, joissa jokainen pieni edistysaskel on merkityksellinen. Minulle tutkimus ei ole vain työ vaan tapa osallistua maailman muuttamiseen.
”Voin keskustella tutkijoiden kanssa ympäri maailmaa, jopa nobelistien.”
Kun tämän ymmärtää, alkaa nähdä oman työnsä osana laajempaa kokonaisuutta.
Yhtäkkiä huomaa kuuluvansa kansainväliseen tiedeyhteisöön, jossa uudet ideat ja havainnot kulkevat maasta toiseen.
Olen saanut nähdä maailmaa tutkimusvaihdoissa ja konferensseissa sekä käydä keskusteluja tutkijoiden kanssa eri puolilta maailmaa, joukossa myös muutama nobelisti.
Muistan yhä sen turhautumisen, joka leimasi ensimmäisiä kuukausiani. Jälkikäteen näen, että juuri nuo epäonnistumiset pakottivat minut ajattelemaan uudella tavalla ja oppimaan virheistäni.
Arvokkaimmat läpimurrot syntyvät usein vasta silloin, kun jokin menee pieleen ja on pakko pysähtyä ja arvioida tilanne uudestaan.
Ja kyllä, ne muovit lopulta kovettuivat ja liikkuivatkin valon voimasta, aivan kuten olin alun perin suunnitellut.
Lue myös:
Tiede ei ole tylsää – Oma työni on joskus kuin tieteiselokuvaa
Tutkimusryhmälle tarjoiltiin kuohuviiniä ja pullaa – arvaatko syyn?
Kemian opiskelu avaa ovia moneen erilaiseen kesätyöhön
Arri Priimägi – Näin basistin ja kitaristin ystävyys ja yhteistyö poiki uuden tutkimussuunnan
